”Ollaanko tämä kesä näin?” laulaa Olavi Uusivirta. Kesäaurinko on tuonut ihmiset ulos kuorestaan ja toiset ovat löytäneet rakkauden, toiset itsensä ja toiset ihania kohtaamisia kesäyössä. Suuri osa ihmisistä yhä toivoo elämäänsä pysyvää elämänkumppania ja tällaista etsii, mutta osa pysähtyy kysymään, että voisiko tämän kesän kuitenkin olla sitten ihan vaan näin, sen hetken ihastuksen tai heilan kanssa, jonka kanssa ei intohimoa puutu, mutta tulevaisuus ei välttämättä näytä samaan suuntaan menevältä. Onko tällaisella suhteella tulevaisuutta – tai pitäisikö edes olla? Entä jos oltaisiin ihan vaan näin, tämän kesän verran?
Suhteiden onnellisuuden tai jonkinlaisen onnistumisen mittarina on tavattu pitää suhteiden kestoa. Tilastoissa seurataan, kuinka pitkään ihmiset ovat yhdessä ja kuinka moni eroaa avioliitosta. Yhdessä pysyminen mm. elintason ja erilaisten oikeuksien säilymisen vuoksi ei ole enää yhtä pakottavaa tai tiukan arvotettua kuin historiassa, joten onko nykyään mitään mieltä pitää suhteen kestoa jonkinlaisena onnistumisen mittarina? Vai voisiko meillä olla jo toisenlaisia mittareita käytössämme?
Erot ovat normatiivinen tapahtuma elämänkulussa
Siinä missä aiemmin avioero on aiheuttanut mittavaa stressiä ja on tietysti yhä monille kriisi, on se kuitenkin väestötasolla varsin normatiivinen elämäntapahtuma. Rohkeasti väitän ilman lähdeviitteitä, että suurin osa ihmisistä Suomessa eroaa elämänsä aikana. Ei välttämättä avioeroa, vaan eroaa rakkaussuhteesta tai romanttisesti tai emotionaalisesti intiimistä suhteesta. Uskallan jopa arvella, että suurin osa ihmisistä tekee tällaisen eron useammin kuin kerran elämässään. Ikuisilla romantikoilla on tälle jopa oma motto ”Rakkaus pysyy, mutta kohde vaihtuu.” Miten rehellisesti sanottu!
Elämänkulussa ensimmäiset erot ajoittuvat monilla nuoruusvuosille. Tykätään ja ollaan ja sitten jotain tapahtuu ja yhtäkkiä ei tykätäkään eikä varmasti ainakaan enää olla. Äkisti päättyvä rakkaus viiltää kipeästi, mitä intensiivisyyttä ja lopullisuutta osa muistelee omasta nuoruudestaan ja osa Dumbledoren lausumana ”Oh, to be young and to feel love’s keen sting.” Ehkä ensimmäistä kertaa on lapsuuden jälkeen heittäydytty toisen varaan, vain, jotta vastassa on karvas pettymys ennemmin tai myöhemmin. Hyvä on, osalle teinivuosien rakkauksista syntyy elämänmittaisia Disney-tarinoita onnellisine loppuineen. Kohotetaan maljamme heille!
Mutta entä me, joille ei ole kirjoitettu Disney-rakkaustarinaa?
Aikuiselämän aikana moni oppii, miten onni voi olla ohimenevää ja elämänvirta täynnä pyörteitä ja niitä ajoittaisia rauhallisia poukamia, joissa voi levähtää tai virkistäytyä pienen hetken verran. Monesti mietimme tätä kiireisen elämän keskellä; nyt on hetken hiljaisempaa, mutta kohta taas tipahtaa eteen kasa tekemistä. On työpaikan vaihtoa, päiväkodista hakuja, sairastelukierrettä ja milloin mitäkin elämän kierrepalloa. Toisille pitkä parisuhde tarjoaa kotisataman, jossa levähtää ja johon luottaa. Mutta ei kai pelkkä parisuhteen pituus riitä tekemään siitä turvallista kotisatamaa? Vai riittääkö?
Ihmismieli on taipuvainen pitämään tuttua tilannetta turvallisempana kuin tuntematonta uutta tilannetta. Niinpä aivomme on koodattu uskomaan ennalta, että kehnokin tuttu tilanne voi oikein hyvin olla parempi kuin uusi, vielä tuntematon tilanne. Saatamme siis erehtyä luulemaan, että pitkä suhde on yhtä kuin onnellinen ja hyvä suhde. Vaikka suhteessa ei ihan hyvä olisikaan, niin emme hevin halua ottaa riskiä ja katsoa kuinka käy. Erilaiset kauhistelevat uutiset eroista ylläpitävät normia, jonka mukaan erossa olisi jotain kauhisteltavaa, vaikka väitän yhä, että todellisuudessa eroja sattuu moninverroin tavanomaisemmin kuin niitä koko aikuiselämän mittaisia onnellisia rakkaussuhteita.
Erot eivät ole aina tragedia
Kaikki erot eivät ole suuria tragedioita. Jokainen on itse oman eronsa paras asiantuntija eikä meidän ulkopuolisina ole syytä olettaa, että kaikkiin eroihin liittyisi mittavaa inhimillistä kärsimystä. Ero voi syntyä rauhassa, kypsytellen, todeten, tunnistaen ja tunnustaen asioiden nykytila. Tai sitten se voi olla toteamus, että ei tämä tästä nyt ihan lähtenytkään rullaamaan. Kenties kesäromanssi tosiaan oli vain kesäromanssi.
Voiko suhteessa olla määräaikaisesti?
Ehkä monikaan ei lähesty suhdemaailmaa etsimällä määräaikaista suhdetta. Silti määräaikaisuus voi olla jotakin, mitä elämän olosuhteet tarjoavat. Opiskelijat käyvät kotipaikkakunnillaan kesätöissä moikkaamassa uusia ja tuttuja naamoja. Turistimatkoilla irrotetaan arkielämän huolista ja kohdataan avoimin mielin niin muita matkaajia kuin myös paikallisia. Tullaan jonnekin, mutta tarkoituksena ei ole jäädä. Asetutaan hetkeksi asumaan jonnekin, mutta tarkoituksena ei ole jäädä. Jätetään jälkeen hennosti lämmin sänky, muistona yöllisistä jaetuista nautinnon hetkistä. Kirjoitetaan kirje tai pari viestiä perään, mutta tarkoituksena ei ole palata tekemään yhteistä viisivuotissuunnitelmaa.
Ovatko nämä suhteet tai kohtaamiset jotenkin epäonnistuneita? ”Polut kulkevat eri suuntiin.” Mikä klisee, mutta jos polkujen ei ollut koskaan tarkoituskaan mennä samaan suuntaan, niin onko se epäonnistuminen? Joskus polut kohtaavat hetkeksi, kietoutuvat toviksi yhteen, rikastuttavat toisiansa, mutta sitten taas jatkavat polveilua omiin yksilöllisiin suuntiinsa. Luonto ei kuvaisi tätä epäonnistumiseksi. Se olisi vain luontoa, elämän luontoa.
Toiset polut kietoutuvat yhteen pidemmäksi aikaa. Rakennetaan taloa, toivotaan ja ehkä saadaan lapsia, riidellään ja sovitaan, kaikenlaista yhteistä koetaan. Polut voivat välillä yhtyä yhdeksi, vakaaksi samansuuntaiseksi poluksi, ja joskus ehkä mutkitella hieman kauempina toisistaan. Ajan myötä saatetaan saapua risteykseen, jossa tiet lähtevät eri suuntiin.
Mikä on onnellisen suhteen mitta?
Jos metrimitan kaivaminen taskusta yhteisen matkan mittailua varten ei tunnu sopivalta, niin miten mennyttä aikaa tulisi miettiä ja sovitella muistoihinsa? Miten mielekästä voisi edes olla pohtia aikaa mittarina, aikaa jolloin sattui ja tapahtui niin monenlaista. Eihän se kaikki ole samanarvoista. On hyviä aikoja, joita ei vaihtaisi pois mistään hinnasta. On huonoja aikoja, joita ilman olisi voinut aivan hyvin elää. On yhdentekevää arkista aikaa, josta ei paljoa ole jäänyt mieleen. On kokemuksia, joita ei jää kaipaamaan, mutta on myös kokemuksia, joista myisi puolet sielustaan vain saadakseen sen intensiivisen kohtaamisen koettua edes kerran uudestaan.
Milloin sinun oli hyvä olla? Olitko silloin lähellä toista ihmistä, hänen elinvoimaansa? Jaoitteko yhdessä jotakin, mitä et ole koskaan päässyt jakamaan kenenkään toisen kanssa? Ehkä välillänne on yhdessä kirjoitettuja hetkiä, joissa muu maailma lakkaa olemasta. Ehkä olette nähneet toisenne, siinä ihan tietyssä elämänvaiheessa tavalla, jolla kukaan muu ei pystynyt teitä näkemään. Olitte toisillenne totta, kokonaisina. Oli se hetken verran tai kokonaisen elämän. Onnellinen on se, joka on saanut elää suhteessa toiseen.
Kirjoittanut: Maarit Grönroos
