Trans- ja muunsukupuoliset nuoret voivat tilastollisesti psyykkisesti huonommin kuin cis-sukupuoliset ikätoverinsa. Tätä havaintoa käytetään usein perusteena sille, että sukupuolen moninaisuus itsessään olisi psyykkisen oireilun lähde. Tämä on kuitenkin huolimaton oikotie, joka sivuuttaa psyykkisen oireilun juurisyyn; vähemmistöstressin (Jaskari & Keski-Rahkonen, 2021). Vähemmistöstressi viittaa siihen syrjintään ja syrjinnän uhkaan, jota vähemmistöön kuuluva kokee. Vähemmistöstressin rakennuspalikkana toimii myös hoitojärjestelmään luotu portinvartijuus, joka on esimerkki rakenteellisesta syrjinnästä.
Vähemmistöstressi tarkoittaa kroonista eli arjessa jatkuvasti läsnä olevaa psyykkistä kuormitusta, joka syntyy vähemmistöön kuuluvana elämisestä ympäristössä, joka ei ole yhdenvertainen. Kun nuori joutuu navigoimaan yhteiskunnassa, joka asettaa hänen olemassaolonsa jatkuvan kyseenalaistamisen kohteeksi, psyykkinen kapasiteetti kuluu selviytymiseen elämänkulun etenemisen sijaan.
Vähemmistöstressi nuoren elämässä
Vähemmistöstressi ei ilmene vain yhtenä isona kriisinä, vaan tuhansina pieninä, kuluttavina mikrokokemuksina:
- Hypervigilanssi eli jatkuva valppaus: Nuori joutuu skannaamaan ympäristöään lakkaamatta. ”Onko vessaan turvallista mennä?” ”Mitä jos joku ventovieras kuulee, millä nimellä minua kutsutaan?” ”Miten minun pitäisi pukeutua, etten herätä negatiivista huomiota?” “Entä jos bussikuski pyytää henkilökorttia?” Tämä jatkuva ympäristön tarkkailu vie valtavasti energiaa, joka muilla nuorilla kuluu ystävyyssuhteiden luomiseen, harrastuksiin tai läksyjen parissa.
- Stigma ja syrjintä: Syrjintä ei ole aina avoimen vihamielistä. Se on usein hienovaraista: kielten opettaja unohtaa pronominit, perhe kieltäytyy keskustelemasta asiasta tai harrastusseura ei tarjoa turvallisia pukuhuonetiloja. Nämä pienet kieltämisen, sivuuttamisen ja näkymättömyyden kokemukset kasaantuvat, ja niiden kumulatiivinen vaikutus murentaa nuoren perusturvallisuutta.
- Eristyneisyyden kokemus: Kun nuori ei koe tulevansa nähdyksi omana itsenään, hän joutuu ylläpitämään kaksoiselämää. Tämä valheessa eläminen tai omien tunteiden jatkuva sensuroiminen on uuvuttavaa.
- Sisäistetty itsesyrjintä: Vähemmistöön kuuluva alkaa sisäistää itseensä leimaavat sosiaaliset asenteet ja kokee häpeää ja jopa vihaa omaa identiteettiään ja siten itseään ja mahdollisesti myös muita samaan ryhmään kuuluvia kohtaan. Sisäistetty itsesyrjintä on liitetty itsenäisenä tekijänä suurempaan masennuksen ja ahdistuksen riskiin. (Jaskari & Keski-Rahkonen, 2021).
Portinvartijuus hoitojärjestelmässä: ”Odotellaan ja katsellaan”
Kun nuori viimein uskaltaa hakea apua kokemaansa sukupuoliristiriitaan, hän kohtaa usein portinvartijuuden. Suuri osa transnuorten psyykkisestä oireilusta, jota kohtaamme kliinisessä työssä, ei johdu heidän sukupuolestaan, vaan siitä, että heidän elämänsä on ”jäädytetty” odottamaan sopivampaa hetkeä olla oma itsensä.
Vuosien odotus: elämän pysähtyminen ja kehityksen vääristyminen
Kun hoitoihin pääsyä joutuu odottamaan vuosia, kyse ei ole vain hallinnollisesta jonosta, vaan nuoren elämän kriittisestä pysähtymisestä. Kehityspsykologisesti nuoruus on aikaa, jolloin rakennetaan omaa identiteettiä, eletään erilaisissa sosiaalisissa rooleissa ja yhteisöissä ja ylipäätään suunnataan kohti aikuisuutta. Kun trans- tai muunsukupuolisen nuoren elämä on ”pysäköity” odotushuoneeseen, tämä luonnollinen kehityskulku vääristyy. Nuori joutuu seuraamaan sivusta, kuinka ikätoverit kasvavat, seurustelevat ja löytävät paikkansa maailmassa, samalla kun hän itse kokee elävänsä kehossa, jossa on itselle sopimattomiksi koettuja sukupuolitettuja piirteitä, tai ”väärässä roolissa” ilman mahdollisuutta korjaaviin toimiin.
Tämä pitkittynyt odotus synnyttää usein toivottomuutta ja ns. elämän lykkäämisen kokemusta. Nuorelle voi kehittyä haitallinen ajatusmalli, että ”oikea elämä” alkaa vasta, kun hoito tai diagnoosi on saatu. Tämän seurauksena nuori ei välttämättä pysty investoimaan tulevaisuuteensa, opintoihinsa tai syviin ystävyyssuhteisiin, koska jatkuvan arvostelevan katseen alla oleminen omassa kehossa on yksinkertaisesti liian raskasta. Tukea antava lähipiiri ja ammattilaisten tarjoama tuki voivat tuoda tähän jotain helpotusta, mutta ne eivät koskaan voi korvata varsinaisia sukupuolenkorjaushoitoja.
Psyykkisesti odottelu on uuvuttavaa: jatkuva epävarmuus tulevasta kuluttaa resilienssin loppuun, ja vuosien kuluessa pettymykset hoitojärjestelmän hitaudesta muuttuvat katkeruudeksi ja syväksi ulkopuolisuuden tunteeksi. Tämä voi myös rapauttaa luottamusta yhteisöön ja yhteiskuntaan, jossa elää. Kun nuori lopulta pääsee hoidon piiriin, hän ei välttämättä ole enää ”vain” sukupuolidysforiasta kärsivä nuori, vaan pitkän odotuksen ja järjestelmän aiheuttaman avuttomuuden uuvuttama ihminen. Toisin sanoen; pitkä odotusaika sukupuoli-identiteetin arvioon ja korjaushoitoihin voi olla yksi tekijä synnyttämässä psykiatrista oireilua, kuten masennusta ja ahdistusta. Odotusaika ei siis välttämättä ”kypsytä” nuorta hoitoihin, vaan se voi altistaa hänet moninaisille liitännäisoireille, jotka olisivat voineet jäädä syntymättä, jos nuori olisi kohdattu sensitiivisesti ja tuettu nopeammin avun tarpeen ilmetessä.
Esimerkki: Muunsukupuolisten arvio ja hoito tauolla
Esimerkiksi muunsukupuolisten hoidon tauottaminen vuonna 2018 (kts. Helsingin Sanomien juttu aiheesta) loi tilanteen, jossa moni nuori koki painetta vääntää itsensä perinteiseen binääriseen muottiin (nainen tai mies) vain saadakseen edes jotain apua. Kun ei ollut tiedossa, kauanko muunsukupuolisten hoito on tauolla, moni koki painetta valita binäärinen hoitopolku ja pyrkiä etenemään sitä pitkin, koska ei ollut varmuutta muunsukupuolisten hoitopolun jatkumisesta ja tämän ajankohdasta. Nuorten mielissä oli siis riski, että odottaminen voisi olla loputonta, eikä mitään takuuta tulevasta ollut. Näin paineisena koettu tilanne haastaa kenen tahansa ihmisen mielen joustavuutta ja voi ajaa hätiköityihin ratkaisuihin.
Yhä edelleen tuo väliaikainen tauotus kuuluu yhteisöissä epävarmuutta luovina menneen kaikuina. Se synnyttää haasteita: Saanko tarvitsemaani hoitoa omana itsenäni, vai pitääkö minun olla jotain muuta kuin olen? Laaja hoitovalikko olisi nuoren etu. Se mahdollistaisi yksilöllisen tuen – jokainen saisi juuri sellaista korjaushoitoa kuin tarvitsee, ei liikaa eikä liian vähän. Muunsukupuolisten kohdalla hoitotoiveissa on kokemuksemme mukaan usein hormonihoito (mahdollisesti hyvin pienellä annoksella) ja jonkinasteinen rintakehän alueen leikkaushoito (esim. rintojen pienentäminen, rintojen poisto). Muunsukupuolisten hoitotoiveissa ei siis ymmärrettävästi yleensä ole täyttä “maskulinisaatiota” tai “feminisaatiota”, ja on nähdäksemme kaikkien etu, että ihmisten ei tarvitsisi esittää haluavansa enemmän korjaustoimenpiteitä kuin mitä he tosiasiassa haluavat. On myös jälleen muistutettava, että ajankohtaisesti leikkaushoitoa ei Suomessa tarjota alaikäisille.
Miten asian voi nähdä?
On kaksi perustavanlaatuista tapaa katsoa trans- ja muunsukupuolisuutta:
- Lääketieteellisenä ongelmana: Näemme sukupuolta pohtivan nuoren ”korjattavana” kohteena, jota pitää arvioida, diagnosoida, hallita ja suojella. Tämä näkökulma ruokkii portinvartijuutta, luo epäluottamusta ja lisää nuoren psyykkistä kuormitusta entisestään. On paine kertoa tietynlainen tarina, jotta voisi saada hoitoa, jota kokee tarvitsevansa.
- Yhtenä kehityspolkuna: Näemme sukupuolen moninaisuuden osana nuoren luonnollista kasvua ja ihmisyyden kirjoa. Tässä mallissa nuori tarvitsee tilaa antavaa tukea, ymmärrystä ja oikea-aikaista, helposti saatavilla olevaa hoitoa.
Nähdäksemme kummasta tahansa ajatustavasta käsin sukupuolen moninaisuus, ahtaiden sukupuolinormien ravistelu ja “sukupuolen lokeroiden laajentaminen” tuottaa lisää vapautta yksilöille. Kun ei ole mitään tiettyä yhtä tarkkarajaista ilmiasua, johon on mahduttava ollakseen oikeanlainen nainen/mies/muunsukupuolinen, vähenee turha paine muokata omaa itseään muottiin sopivaksi.
Kun siirrymme pois portinvartijuudesta kohti tuettua kehitystä, vähennämme vähemmistöstressiä. Meidän tehtävämme ammattilaisina ja aikuisina ei ole toimia lukkoina ja muodostaa pullonkauloja, vaan tarjota paineista vapaata tukea, jossa nuori voi informoidusti pohtia erilaisia vaihtoehtoja monine näkökulmineen. Kun luotto kasvaa siihen, että tarvitsemaansa hoitoa voi kyllä saada, ei tuota hoitoa kohtaan välttämättä ole enää samanlaista paineista kiirettä kuin mitä tiukka portinvartijuus tuottaa.
Sukupuolen moninaisuuden tukeminen on yhteinen tehtävämme. Jos tunnistat, että tällä tekstillä on annettavaa keskusteluun sateenkaarinuorten hyvinvoinnin tukemisessa, jaa teksti eteenpäin verkostollesi. Kiitos, että välität.
Kirjoittajat: Maarit Grönroos, Outi Olakivi
Lähteet:
Jaskari & Keski-Rahkonen, 2021. Vähemmistöstressi uhkana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen terveydelle. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim. https://www.duodecimlehti.fi/duo16384
